Tässä tämä meidän Se Suuri Seikkailija nyt on. Turvallisesti Hussen kainalossa.Vaan ei ollut hetki sitten.
Ehei!
Jonna otti ja poistui pihasta, ihan itse vakain tuumin. Tää oli siis jo toinen kerta.
Se oli siinä selkäni takana varjossa makailemassa. Kun olin kantanut ämpärillisen vetta kärhöille ja tulin takaisin, niin ei ole koiraa missään. Huhuilin ja vislailin ilman mitään elämisen merkkejä. Jonnahan on jo hyvin huonokuuloinen mitä nyt on ihan normaalia tuon ikäiselle koiralle. Ottaen huomioon sen kipeytyneet nivelet ja haluttomuus lähteä lenkille, niin en ihan heti tajunnut että se oli taas lähtenyt tielle.
Juoksin toki heti katsomaan tien kumpaankin suuntaan mutta ei ristin sielua. En tajunnut että se oli mennyt niin reipasta vauhtia eteenpäin. Kävin uudelleen pihalla ja juoksin [mitä nyt näillä töpäköillä kintuilla pääsee] peruspaikat läpi. Ei Jonnaa missään.
Sitten lähdin tielle ja siitä meidän käyttämää reittiä ja siellähän oli auto sivutielle pysähtyneenä ja kun ovi autosta avattiin niin sinne se Jonna suuntasi. "Hei Täti, pääsenkö kyytiin ja kotiin".
Olin niin superonnellinen kun sain sen meidän pikkisen kainalooni ja kotiin.
Mä haluan sille paikantimen kaulapantaan.
Mitä? Että pidä se kiinni. Ehei - ei se voisi semmoista hyväksyä.
Joten minä nyt vain kehittelen jonkin selityksen sille, että sen todella pitää olla kiinni jos aikoo olla kanssani pihassa.
Hassu koissu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti