Niin - piipahdin Tallinnassa ja erikoisesti siinä kaupungin vanhassa osassa.
Matkakamerakseni valitsin pienen pokkarin ja en muistanutkaan miten huono valovoima siinä oli. Suurin osa kuvista on rakeisia, mutta kuvia kumminkin.
Matka oli onnistunut ja ilmat mitä ihanampia. Juuri passelia säätä kävelyretkille.
Watin nopea sairastuminen on vain ylimmäisenä mielessä.
Mihinkään avauksiin en halunnut kissuani laittaa mutta oletuksena on että kaiken takana oli melanooma. Watin kyljessä oli yksi iso melanooma ja sitten vielä löytyi yksi rikkoontunut melanoomapallukka kaulassa, jotenkin sinne karvojen sekaan huomaamattomaksi jääneenä. Se mihin kiinnittyi huomio oli laihtuminen ja sitten tuli syömättömyys. Ensimmäisellä ell visiitillä huomattiin jonkin asteista ientulehdusta joka mitä ilmeisimmin oli sekundaarinen oire.
Voi tätä elämän kauheutta. Mitä tässä vielä tulee eteen kun kaikki kissuni ovat jo niin vanhoja? Yritän hurjasti olla ajattelematta asiaa ja keskityn vain olemiseen.
Tää lemmikistä luopuminen, lopullisesti, on aivan kauheaa ja vaikeaa. Itkettää koko ajan. Vaikka kuinka puuhastelee, niin siellä jossakin taustalle se vaanii, suru. Aika auttaa, mutta se tuntuu tapahtuvan niin hitaasti.
VastaaPoistaEi siinä auta muu kuin itkeä ja surra. Pyry-mäyris kuoli maaliskuussa ja edelleen sen kuvien katseleminen on vaikeeaa ja heti alkaa kurkkua kuristaa. Voimia!