Hiirulaisia

Tältä se näyttää, se hiirulaisten pesä.
Siivosin kasvihuonetta kevätkuntoon ja siirtelin purkkeja ja purnukoita säntillisempään järjestykseen. Isojen purkkien kavalkaadista tuli hämmästys esiin.

Nostin purkkien päältä pois isompaa ruukkua, niin siellä oli isi ja äiti hiirulainen pesässä ja niiden alla yksi poikanen.
Kääk!
Kiikutin purkit ulos ja toivoin niiden siirtyvän jälkikasvuineen muualle. Vaan eivät olleet ajatelleet valmistaa toista pesää joten jäivät tuonne kauniisti kuivista koivunlehdistä valmistettuun pesäänsä.
Ajatus oli todella jättää ne ulkosalle.
Illan hämärtyessä yöksi menin ja siirsin perheen takaisin kasvihuoneeseen. Eihän sitä voi noin vain perhettä ajaa mieron tielle. Onneksi siirsin, sillä yön aikana alkanut sade ja viima olisi ollut kohtalokas hiirulaisevaaville. Nyt minulla on permepi olo.
Ei sille voi mitään jos omaa herkkyyttä. Tosin se on hyvin ristiriitaista, sillä vintillä on killerit viritettyinä luvattomille vierailuille sisätiloihin.
Et sillee...

Hiiriä?

Niin ne vain tulevat elämäämme kun päivät viilenevät. Nuo hiiret saapuvat tuonne välikaton mukaviin tiloihin. Kaikkine sukulaisineen ne saapuvat mekastamaan ja saamaan pientä inhon tunnetta. Epäkohteliaina olemme asettaneet niille herkkuja loukkuihin. Itsekkyys huipussaan, me emme näköjään jaa omaamme luomakunnan pienten kanssa. Inhottavaa ajatella että tieten tahtoen tuhoan jotain niin somaa mitä hiirikin on.

Uskomatonta ripinää ja rapinaa ne saavat aikaan.
Eilinen päivä oli hermoja raastavaa kun kuulin niiden juoksentelevan ees taas ja kun tiesin että ne ansat olivat siellä. Minua ei ole tehty sitä varten että tappaisin edes hiirtä, mutta ei kait tälle voi yhtään mitään. Perustelen sen tuhomisvimman sillä, että nekin tuhoavat minun kotia ja likaavat oman perheeni kotia. Eikö ne voisi vain viihtyä tuolla ulkona omissa koloissaan?